Julkaistu 
Elina Hyvärinen

Alut, loput ja rituaalit

Viime lauantaina sai kolmetoista uutta ylioppilasta valkolakin Parikkalahallissa. Kaksi luokallisia yhdeksäsluokkalaisia sai käteensä peruskoulun päättötodistuksen. Katsomo oli täynnä vanhempia katsomassa lapsiaan uuden ajan kynnyksellä. Tilaisuus oli juhlava.

Jotain hyvin olennaista ja tärkeää kiteytyy näihin alkukesän aamuihin lukuisissa koulujen liikuntahalleissa, juhlasaleissa ja auditorioissa. Lapsi tai nuori ottaa vastaan todistuksen ja odotetun vapautuksen koulutyöstä, mutta vanhemmalle kokemus voi olla toisenlainen.

Muistan, kun olin vanhimman lapseni kevätjuhlassa hänen ollessa ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Valtavassa helsinkiläiskoulussa juhlat oli porrastettu ja luokkia sekoitettu niin, että samassa juhlassa olivat niin ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat kuin peruskoulunsa päättävät yhdeksäsluokkalaisetkin. Oli toki liikuttavaa nähdä oma lapsensa osana alaluokkien musiikkiesitystä, mutta yllättäen jouduinkin nieleskelemään itkua itselleni täysin tuntemattomien yhdeksäsluokkalaisten esityksen aikana.

Nuoruudessa on jotain, joka koskettaa. Se on ajanjakso, jonka jokainen on käynyt läpi ja josta jokainen tunnistaa jotain. Nuori on yhtä aikaa suojaton ja samaan aikaan täysin voittamaton.

Nuoruus on siirtymistä lapsuudesta kohti aikuisuutta, ja tällä taipaleella kevätjuhlat, ylioppilaslakit, ammattiin valmistumiset, konfirmaatiot ja sotilasvalat ovat tarpeellisia rituaaleja. Ne laittavat meidät vanhemmat katsomaan väistämättömiä tosiasioita silmästä silmään. Lapsemme kasvavat. Kyllä. He kurottuvat kohti elämää ja kauemmas meistä. Eikä se aina ole tuskatonta etenkään meille vanhemmille. Vanhemman osan hankaluus piilee siinä, että koska olemme eläneet lapsiamme kauemmin, tiedämme, tai ainakin luulemme tietävämme asioita, joita he eivät vielä tiedä. Kiusaus neuvoa ja suojella joka käänteessä on suuri ja välillä täysin vastustamaton. Ja vaikka kuinka tekisi mieli pitää ohjat tiukasti käsissä kunnes lapsi on varmasti täysi-ikäinen (ja riittäisikö sekään?), ei se välttämättä toisi toivottua lopputulosta.

Heistä on päästettävä irti, luovutettava hitaasti ja toivottava, että elämä kantaa ja vapaan pudotuksen jälkeen nostaa heidät siivilleen. Aivan kuin silloin, kun he olivat pieniä ja juuri oppineet ajamaan pyörällä: ei olisi tehnyt mieli päästää irti tarakasta. Huteraa ajoa oli vaikeaa katsoa sivusta, mutta kaatumatta ei meistä kukaan saavuta tasapainoa.

Joten sinä koulusi päättänyt tai vasta valmistunut, joka mietit, mitä vanhempasi tyrskivät katsomossa: minä tiedän mitä he itkevät. He itkevät sinua ja itseään ja sitä, että aika vääjäämättä vie meitä kaikkia eteenpäin. Suvivirsi sen todistaa, te olette taas vuoden vanhempia ja askeleen meistä kauempana.

Eräs äiti kirjoitti osuvasti tyttärensä lakkiaiskorttiin seuraavan sitaatin jossa nuori kysyy: ”What if I fall?” Ja vanhempi vastaa:” Oh, but my darling, what if you fly?”. Onnea kaikille koulunsa päättäneille.

Kommentoi

Hae sivuilta