Julkaistu 
Aleksi Keränen

Mitä olisi elämä ilman musiikkia?

Näin aikoinaan kysyi ja todennäköisesti tänäkin päivänä kysyy taulu Savonlinnan Taidelukion musiikin historian ja kuuntelun luokan seinällä. Tätä tekstiä tuli lukioikäisenä tuijotettua niin hyvässä kuin pahassa, sekä harvoina oivaltamisen ja osaamisen hetkinä että kuuntelukokeen näytteiden aiheuttaessa ennenaikaista kaljuuntumista.

Nuorena nihilistinä sitä tuumasi, että vastaus taulun esittämään kysymykseen on hyvinkin suora: elämä ilman musiikkia olisi surkeaa ja ankeaa. Noina aikoina tuli oltua hyvinkin kyyninen ja kriittinen musiikin kuuntelun ja kulutuksen suhteen. Jos nyt ei niin jyrkkä, että hevi on huonoimmillaankin parasta, niin kuitenkin sen verran jämptisti juntti, ettei klassisesta suurin osa uponnut ymmärrykseen mitenkään päin ja jazz oli kategorisesti kirosana. Sittemmin korvat avautuivat ja klassisesta musiikista varsinkin on löytynyt hienoja juttuja ja hyvällä tavalla ymmärryksen ylittäviä teoksia, jazz-allergia ei ole muutamia fuusiopainotteisempia poikkeuksia lukuun ottamatta hellittänyt – näköalattomuudesta ja sivistymättömyydestä voi parantua, tai ainakin yrittää.

Musiikki on suurimmalle osalle sekä sitä aktiivisemmin kuunteleville että soittamisen kautta lähestyville harrastus. Pelkäksi harrastukseksi nimittäminen on kuitenkin perustavanlaatuinen virhe, sillä hyvin monelle musiikki kuuluu olennaisena osana jokapäiväiseen elämään, niin maanantaihin kuin lauantaihin aivan kuin arkeen ja juhlaan.

Harva harrastus vaatii samanlaisia panostuksia kuin bändin treenikämpältä esiintymislavalle ja takaisin roudaaminen. Tunteja kuluu melkoisesti jo romppeita keikkapaikalle tuotaessa ja laitteistoa pystyttäessä, päälle soundcheckit ja ylipäänsä tuntien mittainen odottelu niin ennen omaa vuoroa kuin mahdollisesti sen jälkeenkin. Illan päätteeksi vielä kamat kasaan ja mahdollisuuksien mukaan takaisin treenikselle saakka, viimeistään sitten seuraavana päivänä, mutta kuitenkin omin voimin.

Ei tuota hommaa ainakaan rahan takia tehdä, sillä omakohtainen esimerkki kuluneelta viikonlopulta paljastaa, että ehdottomasti suurimman työn tehneelle ja PA-laitteiston edestakaisin kuskanneelle äänimiehelle maksetun viisikymppisen jälkeen keikkapalkkaa jäi kolmen bändin kesken jaettavaksi kymmenen euroa per soittaja. Tässähän käy heti mielessä, että eihän se ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa, mutta tyhmä pyytäjä ei välttämättä kovinkaan paljoa keikkaile. Mukavampaa se on päästä soittamaan yleisön eteen kuin ähistä keskenään kellarissa kuukausitolkulla.

Musiikista voi saada myös työn, ja Teoston vuoden 2018 lukujen perusteella ala ei ihan pienimmästä päästä olekaan. 135 000 henkilöä työskenteli tuolloin kulttuuriammateissa luovan alan ja kulttuurin työtehtävissä, heistä 30 000 musiikkialalla. Luova ala ja kulttuuri muodosti Suomen bruttokansantuotteesta 3,3 prosenttia ja työllisyydestä 3,1 prosenttia.

Musiikissa piilee kuvailemattoman suuri voima(vara) ja se on yksi hienoimmista asioista, joita ihminen voi harrastaa. Toivottavasti mahdollisimman moni tämän ymmärtäisi.

Kommentoi

Hae sivuilta