Julkaistu 
Aleksi Keränen

Kuka puolustaisi kulttuuria?

Kulttuuri on yksi korona-ajan pahiten runtelemista elinkeinon ja harrastamisen aloista, jos ei jopa kaikista mahdollisista vaihtoehdoista se eniten murjottu.
Kulttuuria kuitenkin sekä kulutetaan että harrastetaan hyvinkin huomaamatta ja sitä voidaan niin ammatillisessa kuin harrastuksellisessa mielessä pitää itsestäänselvyytenä jopa liiallisissa määrin. Meno on samanlaista kuin amerikkalaisvalmisteisella autolla ajellessa – kyyti on mukavaa ja tasaista, mutta kulutus huomaamattoman suurta.
Yle Areenasta tai muista suoratoistopalveluista löytyvät sisällöt, radiossa soiva musiikki, Parikkalahallissa pysähtyvä kiertävä lastenteatteri, Simpeleen torilla soittava Lato-orkesteri… lista on pitkä. Joku se on nämäkin ideoinut, tuottanut ja toteuttanut, mahdollisesti vieläpä joko täysin tai vähintäänkin osittain vero- ja veikkausvoittorahoitteisesti.
Kulttuurialan toimijoiden työtään kohtaan saama arvostus on karissut koronan myötä entisestään. Kommenttipalstojen commodorekommandot ovat kehottaneet muusikoita, näyttelijöitä ja muita elinkeinonsa harjoittamisen vaikeudesta tai kulttuurialan arvostuksen laskemisesta suunsa mediassa avanneita hyvin suorasanaisesti ja äänekkäästi menemään oikeisiin töihin. Osa on mennytkin, kenties pysyvästi.
On kuitenkin hyvä muistaa, että sama leipä se pelimanninkin elättää siinä missä pankkiirin ja Herra Heinämäki pysähtyy tankkaamaan keikkabussiaan samoille huoltoasemille missä ”oikeiden töiden” tekijätkin.
Kulttuurialan toimijoilla ei ole mahdollista käyttää yt-neuvotteluilla uhkaamista tai kiristämistä valttikorttinaan, kuten budjettiaan vuosi vuodelta turvottaneella poliisilla. Valtiovarainministeri kaivoi poliisille 30 miljoonaa lisärahoitusta muutamassa päivässä, eikä onneksi talouspoliittisia mysteerejä selvittävän viisikon halukkuus turvata kulttuurin rahoitus jäänyt pelkästään aikomuksen tasolle, vaan leikkaukset myös peruttiin.
Meille syrjemmän seudun asukkaille poliisin tarvittava näkyvyys ja läsnäolo tai edes lupapalveluiden läheisyys ja jouhevuus eivät ole enää varmoja asioita, eivät edes niitä hyvällä tavalla itsestään selviä. Kulttuuri ei joutunut samalle tielle – ainakaan vielä.
18 miljoonan kulttuurileikkauksen lisäksi liikunnasta ja urheilusta olisi höylätty 12 miljoonaa, nuorisotyöstäkin varmuuden vuoksi nelisen miljoonaa. Sitä olisi toivonut entisen perhe- ja peruspalveluministerin ymmärtäneen nuorisotyön merkityksen näinä poikkeuksellisina karsittujen harrastusmahdollisuuksien ja lisätaakkaa aiheuttaneiden etäopetusjaksojen aikoina. Ikiaikainen retorinen kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan: eikö kukaan ajatellut lapsia (ja nuoria)?
Minkälaisella vipuvarrella kulttuuriväki sitten pystyisi valtiovarain kirstua raottamaan seuraavan kerran kohdalle sattuessa? Yksi idea olisi tarjota, nimittäin Säkkijärven polkka. Kun Vili Vesterisen haitariakrobatia soisi tällä kertaa kulttuurisodan lippua liehuttaen jokaisella radiokanavalla Novalta NRJ:lle ja Patmokselta Bassoradioon, saatettaisiin valtioneuvostossa ottaa viesti vakavasti jo ensimmäisestä kerrasta.
Panoksia voisi korostaa äärimmilleen ja jopa ihmisyyttä vastaan tehtävän rikoksen tunnusmerkkien täyttymisen rajamaille saakka. Kulttuuriväki voisi uhata laittavansa soimaan Mambaa aina tasatunnein, kunnes rahoitus on turvattu.

Kommentoi

Hae sivuilta