Julkaistu    |  Päivitetty 
lege pajari-kosonen

Kaikkea hyvää

Kun sade vyöryy taivaalta, myrsky viskoo lehtiä eikä sandaaleissa enää tarkene, kannattaa ajatella myönteisesti.
Helteestä nimittäin tuli menneen kesän aikana todellakin yliarvostettua, kun sitä tarjoiltiin viikkotolkulla. Kesä on yleensä siinäkin mielessä hieman hermostuttavaa aikaa, että ”kun on näin hyvät ilmat” niin täytyy lähes pakkomielteisesti viettää aikaa ulkona ja mieluiten puuhailla kaikenlaista, ”koska kohtahan voi alkaa satamaan”. Käsi ylös ne, jotka pystyvät esimerkiksi kesämökillään vetämään lonkkaa ja laskemaan pilviä, jos niitä nyt sattuu sinitaivaalla purjehtimaan. Ei teitä montaa ole.
Mutta syksy, oi syksy! Tässä sateen pieksämässä maailmassa ei ole kiire minnekään, päin vastoin. Voi hyvillä mielin jäädä sisätiloihin ja vaikkapa ajatella sitä kaikkea hyvää, joka meitä ympäröi:
Viime viikkoina esimerkiksi aamun Hesaria lukiessa olen ollut erityisen hyvilläni siitä, etten sattunut syntymään Afganistanissa. Koska olen nainen, en luultavasti kirjoittaisi tätä kolumniakaan vaan ehkä odottaisin kotona, mustaan kaapuun pukeutuneena, elämästäni tästä edespäin päättävää miestäni, joka taas kuulisi ohjeet turbaanipäiseltä huligaanilaumalta, joka pohjaa lainsäädännön ja käytännöt tuhansia vuosia vanhoihin teksteihin ja rahoittaa elämäänsä pääosin huumekaupalla.
Afganistanista on lyhyt aasinsilta Amerikkaan – ja tässä syksyn edetessä jäin koukkuun made in USA -draamasarjaan The Fosters. Hieman ennakkoluuloisena tajusin, että amerikkalaisessa yhteiskunnassa on paljon hyvääkin, kuten esimerkiksi vanhempien ihmisten ja perheen kunnioittaminen sekä koulumaailma, jossa arvostetaan oppilaita ajattelevina yksilöinä. Toki sitä huonoakin on kosolti, kuten rasismi, joka vielä vuosikymmeniä Martin Luther Kingin kuuluisan puheen jälkeenkin rehottaa yhteiskunnassa kuin pahainen vieraslaji.
On kai tosiaan jonkinlainen lottovoitto syntyä melko tasa-arvoiseen Suomeen.
Mutta erittäin otettu olen siitä, että satuin syntymään 1960-luvun enkä 1700-luvun Suomeen, joka vuoronperään oli joko venäläisten tai ruotsalaisten hallitsijoiden ja heidän joukkojensa vallan alla. Olen lukenut iltaisin  Kustaa H. J. Vilkunan pysäyttävää kirjaa Viha. Nykyihmisen on aika vaikea käsittää elämää, jota esivanhempamme elivät (niin kauan kuin tosiaan elivät) aikana, kun vihollisten laumat kulkivat pitkin maata jättäen jälkeensä hävitystä ja kaaosta sekä isoja kasoja kidutettuja ja tapettuja ruumiita. Toki rauhoja solmittiin ja rajamerkkejä nakuteltiin kiviin, mutta koskaan rauhaa ei kestänyt kauaa.
2020-luvun Suomessa suurinta osaa ihmisistä, olkoonpa sitten hellekesä tai normisyksy, ympäröivät asiat, jotka eivät todellakaan voisi olla paremmin.
Kannattaa olla kiitollinen ja muistaa, että itsestäänselvyyksiä maailmassa on lopulta vähän.

Kommentoi

Hae sivuilta