Julkaistu 
Aleksi Keränen

Isälle

Vähitellen sitä on ruvennut miettimään, että millainenhan isäihminen sitä itsestä tulisi. Ajatusmaailma lienee lapsettomalle luonnollinen, ajankohtaisen siitä tekee sunnuntainen isänpäivä.


Mistäs sitä saisi yhtä vahvan isähahmon tai -roolin esikuvan kuin omalta isältään? Kaikenlaiseen harrastamiseen kannustettiin, erityisesti soittohommiin. Siinä missä muilla kymmenkesäisillä pauhasi Smurffit tai Scooterit kannettavissa cd-soittimissaan, oma musiikillinen heräämiseni tapahtui Helsingin Olympiastadionille saapuneessa maailman suurimmassa rock n’ roll -sirkuksessa. Rolling Stones eturivistä nähtynä oli niin moniulotteinen kokemus, että hyvin harva on sen jälkeen ollut. Aina ei voi saada mitä haluaa, kenties tyydytystä välttämättä ollenkaan, mutta se onkin vain rock n’ rollia, josta diggaa.


Koulunkäynnin osalta kannustamisen ja vaatimisen raja saattoi jossain vaiheessa hälventyä olemattomiin asti, mutta asia tuli ainakin selväksi: koulut kannattaa käydä ja muutenkin hoitaa hommansa kuten pitää. Tätä periaatetta olen koittanut soveltaa työelämässäkin: pitäähän työt hoitaa, on opetus kuulunut.


Omien sanojensa ja tekojensa takana seisominen on myös yksi perustavanlaatuinen opetus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita perustavaa laatua olevaa puupäisyyttä, jossa omista näkemyksistään ei voisi antaa alkuunkaan periksi. Väitän molempien syyllistyneen tähän, sillä sen lisäksi, että olemme olleet useimmista asioista täysin samaa mieltä, ovat mielipiteet joinain kertoina olleet melkeinpä niin kaukana toisistaan kuin mahdollista. Välit ovat pysyneet silti eikä välirikossa ole voitu pidempiä aikoja viettää.


Isäni vakava sairastuminen ja kalakukkokaupungin yliopistosairaalan parinkymmenen leikkausoperaation merkeissä tarjoama helvetinkyyti saivat miettimään asioiden lopullisuutta. Entä jos välit olisivatkin jääneet sirpaleisempaan tilaan tai kokonaan poikki? Mietitytti myös, mitä kaikkea olisi jäänyt yhdessä kokematta ja näkemättä, jos vaikka Rollarit vielä kerran sirkustelttansa Kööpenhamina-Pietari-välille pystyttäisivät. Tästä tuli mieleen isäni kiteytys oman isänsä kanssa tekemästään Lapin-reissusta, jonka aikana he puhuivat kenties enemmän kuin aiemmin yhteensä, ainakin vakavammista aiheista. Meillä kahdella ei vuorovaikutus ole tyssännyt siihen, etteikö olisi puhuttu, vaan pikemminkin siihen, ettei aina pysähdytä ymmärtämään.


Eniten kävi pelottamaan se, kenen muun kanssa voisin keskustella maailmanmenosta sekä ruotsalaisvalmisteisten henkilöautojen katsastuskuulumisista ja talvirengastilanteista. Harvassa ovat ne, keille kehtaa soitella, kun tuntuu siltä, etteivät hommat lähde yhtään. Kehtaako toisaalta kenelle tahansa varttimanioissaan mölisten julistaa sitä, miten on hommat kohdallaan – nämä molemmat parhaimmillaan vielä peräkkäisinä päivinä. Nämä huolet, murheet sekä riemusta räjähtelyt on aina kuunneltu ja sitä myötä pahimmat tyrskyt tasaantuneet.


Tulevaisuudennäkymistä vaivasi erityisesti se tilanne, jossa ei jäisi ketään, kenelle avautua tajunnanvirrassa vellovien ajatusten lisäksi pidempään kyteneistä pahimmista peloistaan. Entäs sitten tämä perimmäisin kysymys eli isäksi tuleminen, niihin nahkoihin muljahtaminen ja siinä roolissa pärjääminen? Tähänastiset huolenaiheet tuntuvat tähän verraten hieman joutavanpäiväisiltä, niitä mitenkään väheksymättä.


Kiitos sinulle, isä. Kiitos vielä aidommin ja rehellisemmin, mitä olen tähän mennessä osannut ilmaista.

Kommentoi

Hae sivuilta