Julkaistu 
Aleksi Keränen

Sähkömiehen tyttärenpojan turvallisista jännitteistä

Jännittäminen on osa esiintymistä ja jokainen käsittelee sen omalla tavallaan. Ensimmäinen miettii hiljakseen, mitä tuleman pitää ja saattaa ajatuksissaan käydä joitain kohtia esityksestä läpi, tarvittaessa koko show’n pikakelausnappi pohjassa. Toinen avaa ääntään tai psyykkaa itseään ollakseen valmiina heti ensisekunneilta lähtien. Kolmas taas tuottaa desibelejä käydessään oksentamassa, koska siitä on tullut tapa, suorastaan esiintymiseen valmistava rituaali.
Itse olen miettinyt asiaa niin, että tietynlainen jännitys on oltava, jotta homma sujuu ja tajuaa olevansa esiintymässä. On löydyttävä arvostus tätä kuitenkin ainutkertaista tilannetta kohtaan – soitettu sointu tai rykäisty runo on elossa ja olemassa juuri sellaisena vain siinä hetkessä. Liiallinen jännittäminen aiheuttaa kipsaantumista ja esiintymisestä tulee suoranaista selviytymistä. Joskus tälle henkimaailman hommalle ei mahda minkään, vaan on vain yritettävä pärjätä niin hyvin kuin mahdollista.


Turhan rennosta esiintymisestä tai soitteluiden välissä spiikkaamisesta tulee puolestaan äkkiä suomalaista stand up -komiikkaa: tekijänsä mielestä hauskaa ja oivaltavaa huumoria, mutta yleisön mielestä vaivaannuttavaa huutamista. Tällöin esiintymisestä puuttuu ikään kuin selkäranka; se tietty jämäkkyys, jota ei horjuta mikään. Eivät välihuutelijat, sääolosuhteet tai sen paremmin paarmatkaan. Ei edes yleisössä istuva maakunnan kovin musiikkitietäjä ja rockpoliisiammattikorkeakoulun kiitettävin arvosanoin suorittanut kädet puuskassa puhiseva kuolonmetallikonstaapeli, vaan hänenkin on hiljakseen nyökyteltävä soiton tahtiin.


Esiintyminen on sanana sieltä vaikeammasta ja harhaanjohtavammasta päästä, koska sen voi ymmärtää niin, että ihminen on esittävinään jotakin muuta, mitä oikeasti on. Tämä voisi olla verrattavissa huonotasoiseen näyttelemiseen. Esiintymisessä itsessään on kuitenkin kysymys taiteen esittämisestä muiden ihmisten edessä ja kaiken vaikeinta esiintymisestä tulee, kun yleisössä on tarpeeksi suuri määrä sukulaisia tai muuten vaan tuttuja.
Minun ei normaalitilanteessa ole vaikeaa katsoa ihmisiä silmiin heidän kanssa keskustellessaan ja kommunikoidessaan, mutta annapa olla, kun käteen lyödään kitara. Katse liimautuu välittömästi akustisen kitaran kaikukopan aukkoon, jonka tyhjyyteen tuijottamalla vältän katsekontaktin yleisöön. Tiedä vaikka sieltä joskus hyppäisi ulos maahinen tai vastaava hyvä haltija, joka nyrjäyttäisi aivot näkemään pahimman häpeän yli aina yleisöön asti, koska häpeä on tämän yleisöön katsomisen pelon polttoaine.


Tuntuu vain niin uskomattoman absurdilta, että ihmiset katsovat tarkkaan ja kuuntelevat keskittyneesti, kun joku liikuttelee käsiään painamalla metallisia kieliä erinäisin sointuottein vasten kitaran puista otelautaa. Menisivät mieluummin teatteriin.

Kommentoi

Hae sivuilta