Julkaistu    |  Päivitetty 
Lege Pajari-Kosonen

Oppitunnilla

Elämä on, yhtä kaikki, ainaista opiskelua ja oppimista.
Juuri nyt karttakeppiä luokan edessä heiluttaa mikroskooppisen pieni virus, jonka auktoriteettia tuskin kukaan uskaltaa kyseenalaistaa.
Vaikka nykyaika on tehnyt ihmisistä kriittisiä ja ennakkoluuloisia, tämän opettajan ohjeistuksia monikaan ei ole tohtinut kyseenalaistaa. Useat ovat jo saaneet kertakepistä sormilleen, toiset odottavat kauhulla vuoroaan. Pahinta on, että kello välitunnille ei taida toistaiseksi soida.
Suomen hallituksen tiedotustilaisuuksia seuratessa olen oppinut entistä enemmän arvostamaan hyvää, selkeää ja ryhdikästä tiedottamista. Kaikki eivät sitä hallitse, ja eniten se vaatii juuri poikkeusoloissa.
Maailmanlaajuinen pandemia sulkee koko maailman ovet. Se opettaa, että globalisaatio on hieno mutta hyvin haavoittuvainen asia. Väkisin tulee mieleen myös kysymyksiä, kuten jos Kiina olisi edelleen yhtä sulkeutunut valtio kuin vaikka 20 vuotta sitten, tietäisimmekö esimerkiksi Suomessakaan mitään koronasta. Kaikille avoin maailma on ollut meille mahdollisuuksia täynnä. Kuka tahansa on voinut lentää ottamaan aurinkoa Thaimaahan, kun siltä vain on tuntunut. Tätä seikkaa ei monikaan ole kyseenalaistanut, edes ilmastonmuutoksen vuoksi, alati uusia kokemuksia ahnehtiessaan.
Sosiaalista mediaa selatessa olen oppinut, että hädässä ystävä ja tuntematonkin tunnetaan. On ollut hienoa lukea päivityksiä, joissa kuka tahansa ihminen taksikuskista työttömään tarjoutuu nyt auttamaan karanteeniin määrättyjä riskiryhmäläisiä tai jo sairastuneita.
Kun lähes kaikki Suomen koululaiset jäävät kotiin tekemään koulutehtäviään ja osavastuu opiskelusta siirtyy väkisinkin vanhemmille, opimme, kuinka käteviä koulut, päiväkodit ja esikoulut ovat. Käsi sydämellä. Kuinka moni vanhempi on vakavissaan joutunut epäilemään, etteikö lapsi oppisi, etteikö hänestä huolehdittaisi, etteikö hän saisi mahansa täyteen aina silloin, kun hän avaa suomalaisen koulun tai varhaiskasvatusyksikön ovet?
Nyt kun kirjastot, museot, liikuntahallit, seurakuntatalot, kansalaisopistot ovat kiinni, opimme ehkä arvostamaan näitäkin itsestäänselvyyksiä. Ajatella, että meillä tosiaan on kirjasto, jossa mikään ei maksa mitään tai seurakunta, joka tarjoaa lapsille maksuttoman kerhon riippumatta siitä, mihin hänen vanhempansa uskovat tai ovat  uskomatta.
Nyt kun ihmisille jää yhä enemmän aikaa, opimme arvostamaan kotia ja aikaa, jonka moni on jo kaikenmaailman melskeisiin hukannut. Eräs äiti kirjoitti Hesarin yleisöosastossa, miten hienoa on, kun perheen viikkokalenterista pyyhkiytyi pois 25 menoa. Ehkä tämäkin perhe oppii, että 25 menoa viikossa on yksinkertaisesti liikaa normiarjessakin.
Viime aikoina talvisota-artikkeleita kirjoittaessani olen taas palauttanut mieleen, mistä kaikesta Suomi on historiansa saatossa selvinnyt.
”Isovanhempiamme käskettiin sotaan tai jättämään kotinsa, meidät vain pysymään kotisohvalla”.
Opimme, että pahemmastakin on selvitty.

Kommentoi

Hae sivuilta